Tänään oivalsin, miten tajuttoman paljon olen oppinut asioita vuoden aikana. Enpä tiennyt vuosi sitten, mikä on vasovagaalinen heijaste tai kuinka sitä hoidetaan. En tiennyt, miten lasiampulli avataan (oikeesti!) ja alussa sainkin aika monta ampullia rikki. Ja lasinsiruja sormenpäihin. Voisin luetella pitkän listan tietoa, minkä olen omaksunut. Eikä mitään triviaa, vaan ihan käyttökelpoista ja oikeaa tietoa.

Tämä oivallus on tarpeellinen varsinkin nyt. Olen nimittäin ollut tolkuttoman väsynyt ja miettinyt jopa paikan vaihtamista. Olen pohtinut, johtuuko väsymys siitä, että koen lähes päivittäin riittämättömyyden tunnetta, kiirettä ja tilanteita, joissa tietoa/taitoa pitäisi olla enemmän. Ja soimannut itseäni siitä, että en osaa, en opi, väärä ala..Vai onko tämä vuosi vain ollut niin vaativa, että vaatii nyt veroa. Osaltaan mun väsymykseen vaikuttaa varmasti sekin, että olen niin itsekriittinen. Ihan kaikessa vaadin, että mun tulisi osata asiat mieluummin jo eilen. Nyt kun työpaikalle on tullut uutta porukkaa, huomaan millaista se oli mullakin silloin alussa. Ja näen missä menen nyt. Harppaus on valtava.

Kaamos on ohi. Kevään tuloa odotellessa.. You could be happy

Oletetaan, että sairaanhoitopiirit päättävät laittaa hakuun nyt työtaistelutoimenpiteenä irtisanoutuvien toimet. Silloin ei synny sopimusta, sillä tähän ei järjestömme suostu. Mistä te ihmiset kuvittelette löytyvän n.13000 hoitajaa paikkaamaan pois lähteneiden toimet? Ja vaikka löytyisikin, kuka heidät perehdyttää työhön? Voin kertoa kokemuksesta, että ihan kuka tahansa hoitaja ei pysty tekemään ihan mitä tahansa hoitotyötä kylmiltään.

Uskomatonta, että yhä jaksetaan vääntää lakipykälistä ja hoitohenkilökunnan oikeudesta työtaisteluun. Villeimmät puuhaavat pakkolakia, jonka nojalla hoitajaksi kouluttautunut voidaan määrätä työhön. Tervetuloa diktatuuri! Tervemenoa demokratia! Miksei tällaisen turhanpäiväisen nahistelun sijaan keskitytä miettimään, millä keinoin sopu saataisiin aikaan?

Ja te, ketkä olette potilasturvallisuudesta huolissanne: missä te olette olleet kaikki nämä vuodet, kun sairaaloissa on tehty töitä ylitöissä, tuplavuoroissa ja voimien äärirajoilla. Potilasturvallisuus on jo kauan ollut kakkossijalla sairaaloissa. Tämä on tosiasia. Kysykää keneltä tahansa rivihoitajalta, niin saatte saman vastauksen. Hoitohenkilökunnan selkänahalla se turvallisuus on tähän asti taattu. Mutta se aika meni jo, emme enää jaksa. Eikä tätä jaksa uudet hoitajatkaan. Mihin tää homma on menossa, kun vajaan vuoden hoitoalalla työskennellyt lyö hanskat tiskiin ja menee mieluummin tehtaalle töihin. Perusteluna "kun tää (=hoitoala) on niin raskasta ja saman rahan saa hanttihommissa helpommallakin".

Me haluamme nyt palkka-asian kuntoon ja sitä kautta toivottavasti alalle vetovoimaa.

Suomen sairaanhoitajaliiton sivulla sanotaan sairaanhoitajan työstä mm. näin: "Vastuullisessa työssä sairaanhoitaja tekee itsenäisiä päätöksiä monista hoitoon liittyvistä asioista. Päätöksentekokyvyn lisäksi tarvitaan stressinsietokykyä, ongelmanratkaisutaitoja sekä erityistä tarkkuutta ja huolellisuutta." Allekirjoitan! Ammattitaidon kehittyminen on monimutkainen prosessi. Ei riitä, että on tietoa. Tarvitaan myös taitoa. On osattava soveltaa. Osattava valita oikea sovellus. Ja ennenkaikkea: on osattava sanoa: en osaakaan, neuvokaa. Tää ei ole mulle ollut koskaan ongelma, päinvastoin.. kysyn vielä sittenkin, vaikka olen jo mielestäni varma. Mutta varmuuden vuoksi vain.

Hykerryttävä huomio on se, että tieto ei suinkaan poista tuskaa. Mitä enemmän opin, sitä enemmän minun tulisi tietää. Päivittäin tulee uutta ja ihan varmasti teen pikkumokia ja asioita "vaikeimman kautta". Viimeksi tänään sain kuulla, että panikoin turhaan verenpaineen laskun kanssa. Että terve ihminen kyllä kestää senjasen keskipaineen. No sen varmaan kolleega yli 20v kokemuksella osasi hyvinkin sanoa. Itsellä kun ei sen sortin kokemusta vielä ole, niin lääkitsin mieluummin kuin jäin odottamaan, miten alas se paine oikein menee. Ja olin mä jo lääkäriltä sen varmistanut, että voin tehdä niin.

On välillä vähän sellainen pikkuoppilas-olo. Että ei mun sanomiset paljoa paina, kun olen vasta niin vähän aikaa ollut. Vaikka ei mulla missään nimessä mitään hirveitä kuvitelmia taidoistani olekaan! Mutta silti välillä tuppaa ärsyttämään tämä näkymättömyys. Ja tässä nykyisessä yksikössä kun olen vain oppimassa, käymässä, niin puuttuu se toverillisuus, mitä itse ainakin tarvitsen. Kyllä työ on mulle muutakin kuin suorittamista ja tilinauhan odottelua. On se myös sosiaalisia suhteita ja ihmisten kohtaamista. Mutta eiköhän se tästä. Päivä kerrallansa.

Kotirintamalla tänään paikattiin yksi katkennut hammas, kaivettiin vessanpytystä se kaikkein ihanin kukkapompula, pestiin valkopyykkiä + yksi musta sukka (jep, samassa koneessa), imuroitiin tsiljoona kiloa hiekkaa ja koirankarvoja, poltettiin maitoa kattilassa ja hellalla sekä ajettiin yksi turha reissu tanssitunnille, kun "en mä haluakaan sinne"..



No, ensi viikolla uusi yritys. En kerro, minkä suhteen. Saatte vapaasti arvata :D

Ajattelin kirjoittaa pari sanaa työtaistelutilanteesta. Tämä aihe on nyt tapetilla työpaikoilla ja kotona. Aihe, joka ei jätä ketään kylmäksi. Mielipide löytyy varmasti jokaiselta suomalaiselta.

Omalla työpaikalla tunnelma on selvästi kiristymässä. Viimeksi tänään sain kuulla olevani rikkuri. Tämä sanottiin minulle suoraan, kun mainitsin että työaikani oikeasti loppui jo puoli tuntia sitten. Sanoja kyllä koitti keventää asiaansa naurahtamalla, mutta minua ei naurattanut. Eikä varmaan olisi siinä tilanteessa naurattanut kolleegoitakaan, jos olisin noudattanut kieltoa ja lähtenyt töistä ajoissa. Pikkuisen harkintaa ja tilannetajua toivoisin kyllä hoitaja-sisarilta. Tällaiset puolihuolimattomasti ohimennen ja virnistellen lausutut kommentit ovat työtaistelutilanteessa saaneet ihan uusia ulottuvuuksia. Jos työkaveri vaikkapa kehottaa varomaan selustaa tai karttamaan pimeitä kujia, niin ei se ole enää mikään vitsi.

Tänään opin töissä, miten otetaan astrup ja nollataan cvk. On nuo opetettu jo aikaisemmin, mutta kun ei ole tarvinnut taitoa käyttää, niin eihän sitä enää muistanut.

Tämä viikko on alkanut hyvin. Olen yhä hieman epävarma siitä, riittävätkö tietoni ja pohdin alituiseen, mitä pitää tehdä jos.. ja mitä seuraavaksi tapahtuu.. ja entä jos tapahtuu.. Ehkä tällaisen tunteen kanssa on vain opittava elämään. Tai sitten ajan kanssa varmuus lisääntyy, kun taito karttuu. Ja sehän ei tapahdu kuin tekemällä tätä työtä. Onneksi on aina joku, jolta kysyä, kun oma tietotaito loppuu.

Sen muuten näkee päältä, kuka on uusi anestesiahoitaja. Hän (kuten minä) istuu kaavake sylissä, niskat kenollaan ja katse on jähmettynyt akselille monitori-potilas. Kokeneet konkarit istuvat rennommin ja tekevät valvoessaan paljon muutakin. Kokeneella on "silmät selässä" ja kyky nähdä jo etukäteen, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Kyllä sitä on aika nöyränä näitä konkareita seuratessaan.

Päivän ensimmäinen homma tänään aiheutti runsaasti päänvaivaa, seuraava sujui jo paremmin. Ja päivän viimeinen olikin listalla ylimääräinen ja huomasin, että pystyin jo aika pian orientoitumaan hommaan, vaikka esitietoja esim. anestesiamuodosta ei ollut. Päivä venähti taas ja salin laitossa tuli kiire, mutta työajan puitteissa kuitenkin. Tästä päivästä jäi hyvä olo ja tunne, että kyllä minä opin. Hyvä näin.

Kotona tutut kuviot. Pyykkikone päälle, leipäkone puksuttamaan, tiskikoneen tyhjennys ja täyttö, perheelle ruoka, läksyjen tekoon hoputtamista. Kohta lähtee yksi lapsista harrastamaan, palattuaan alkaakin jo iltapuuhat. Näin ne on lyhyitä syysillat. Ensi viikon syysloma aiheuttaa päänvaivaa ekaluokkalaisen osalta, meillä vanhemmilla kun ei sitä lomaa ole. Eikä ole varaa olla palkatta päivääkään. Itse hän haluaisi olla kotona, mutta arveluttaa, miten mahtaa aika kulua. Ja entä jos sattuu jotain. Ei tarvitse sattua kuin se, että unohtaa kotiavaimen sisälle ulos lähtiessään. Lomapaikka olisi jo sovittuna ainakin alkuviikoksi. Ei tarvitsisi ihan koko viikkoa olla omillaan.