Tämä viikko on alkanut hyvin. Olen yhä hieman epävarma siitä, riittävätkö tietoni ja pohdin alituiseen, mitä pitää tehdä jos.. ja mitä seuraavaksi tapahtuu.. ja entä jos tapahtuu.. Ehkä tällaisen tunteen kanssa on vain opittava elämään. Tai sitten ajan kanssa varmuus lisääntyy, kun taito karttuu. Ja sehän ei tapahdu kuin tekemällä tätä työtä. Onneksi on aina joku, jolta kysyä, kun oma tietotaito loppuu.

Sen muuten näkee päältä, kuka on uusi anestesiahoitaja. Hän (kuten minä) istuu kaavake sylissä, niskat kenollaan ja katse on jähmettynyt akselille monitori-potilas. Kokeneet konkarit istuvat rennommin ja tekevät valvoessaan paljon muutakin. Kokeneella on "silmät selässä" ja kyky nähdä jo etukäteen, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Kyllä sitä on aika nöyränä näitä konkareita seuratessaan.

Päivän ensimmäinen homma tänään aiheutti runsaasti päänvaivaa, seuraava sujui jo paremmin. Ja päivän viimeinen olikin listalla ylimääräinen ja huomasin, että pystyin jo aika pian orientoitumaan hommaan, vaikka esitietoja esim. anestesiamuodosta ei ollut. Päivä venähti taas ja salin laitossa tuli kiire, mutta työajan puitteissa kuitenkin. Tästä päivästä jäi hyvä olo ja tunne, että kyllä minä opin. Hyvä näin.

Kotona tutut kuviot. Pyykkikone päälle, leipäkone puksuttamaan, tiskikoneen tyhjennys ja täyttö, perheelle ruoka, läksyjen tekoon hoputtamista. Kohta lähtee yksi lapsista harrastamaan, palattuaan alkaakin jo iltapuuhat. Näin ne on lyhyitä syysillat. Ensi viikon syysloma aiheuttaa päänvaivaa ekaluokkalaisen osalta, meillä vanhemmilla kun ei sitä lomaa ole. Eikä ole varaa olla palkatta päivääkään. Itse hän haluaisi olla kotona, mutta arveluttaa, miten mahtaa aika kulua. Ja entä jos sattuu jotain. Ei tarvitse sattua kuin se, että unohtaa kotiavaimen sisälle ulos lähtiessään. Lomapaikka olisi jo sovittuna ainakin alkuviikoksi. Ei tarvitsisi ihan koko viikkoa olla omillaan.