Tutkimusten mukaan suomalaisten mielestä arvostetuinta työtä on huolenpito toisten terveydestä. Työmme on siis arvostettua, mutta ei arvotettua. Keskustelu hoitoalan palkankorotuksista jakaa suomalaisten mielipiteet. Toisaalla taputellaan ja kannustetaan, toisaalla ollaan vihaisia ja heitetään lokaa päälle. Olemmeko nyt palkkavaatimuksinemme kajonneet johonkin pyhään. Onko terveydenhuolto ja hoivatyö suomalaiselle kuin äidin syli lapselle. Sitä ei voi hinnoitella, se on yhteistä hyvää, se annetaan hyvästä sydämestä. Me suomalaiset hoivatyön tekijät emme kuitenkaan ole pelkästään hyväntekijöitä. Me olemme kansalaisia, jotka teemme työtämme ja tahdomme siitä muutakin korvausta kuin hyvän mielen.
Tällä hetkellä terveydenhuoltoalalla on työaikkoja auki niin paljon,
että hirvittää. Kokonaiset sairaalat pyörivät ylitöiden, lisätöiden ja
eläkkeeltä töihin kutsuttujen varassa. Työssä oleva henkilökunta ei
uskalla sairastaa, koska kollegiaalisuus töihin jääviä kohtaan on
suuri. Venytään. Annetaan periksi. Venytään lisää. Vielä tämä vuoro ja
huominen ehkä.
Työ on raskasta sekä fyysisesti että psyykkisesti. Potilaskohtalot
seuraavat kotiin asti. Sitä miettii mitä teki väärin, mitä olisi voinut
tehdä tai sanoa toisin. Iltavuorosta kotiutuu 22:n aikaan, nukkumaan
pääsee ehkä puolilta öin. Seuraavan päivän aamuvuoroon armoton herätys
klo 5.30. Yövuoro sotkee rytmit pitkäksi aikaa. Työvuoroputkien välillä
voi olla vain yhden päivän vapaa, sekin keskellä viikkoa. Perhe joutuu
venymään, kun äiti/isä on aina töissä. Koskaan ei tiedä, pääseekö
töistä lähtemään sovittuun aikaan. Vuorojen vaihtuminen on arkipäivää,
joten pitkälle ei voi elämää suunnitella. Ei edes sitä kolmea viikkoa,
jonka ajaksi työvuorot on tehty. Ne kun voi vielä vaihtua.
Ammattitaitoa on pidettävä yllä, vapaa-ajalla. Opintovapaita ei ole
herunut enää pitkiin aikoihin. Työpaikkakoulutukset ovat lyhyitä
tietoiskuja, niistä on koitettava imaista olennaiset osat ja täydentää
puuttuvat joskus toiste. Potilaat ja heidän omaisensa ovat yhä
tietoisempia oikeuksistaan (mikä on hyvä asia!) mutta näihin(kin)
vaatimuksiin hoitajien on pystyttävä vastaamaan. Työyksikkökohtaiset vaatimukset ovat oma lukunsa. Me olemme jokainen oman alamme asiantuntijoita.
Mutta sanokaa mulle, kuka hullu enää haluaa hoitajaksi? Näissä
työolosuhteissa, näillä palkoilla? Millä me turvataan hoidon laatu, tai
edes olemassaolo? Jos joku keksii paremman tavan kuin palkkakuopan
korjaaminen, niin huutakoon hep ja kertokoon mullekin.
keskiviikko, 10. lokakuu 2007
Kommentit