Tutkimusten mukaan suomalaisten mielestä arvostetuinta työtä on huolenpito toisten terveydestä. Työmme on siis arvostettua, mutta ei arvotettua. Keskustelu hoitoalan palkankorotuksista jakaa suomalaisten mielipiteet. Toisaalla taputellaan ja kannustetaan, toisaalla ollaan vihaisia ja heitetään lokaa päälle. Olemmeko nyt palkkavaatimuksinemme kajonneet johonkin pyhään. Onko terveydenhuolto ja hoivatyö suomalaiselle kuin äidin syli lapselle. Sitä ei voi hinnoitella, se on yhteistä hyvää, se annetaan hyvästä sydämestä. Me suomalaiset hoivatyön tekijät emme kuitenkaan ole pelkästään hyväntekijöitä. Me olemme kansalaisia, jotka teemme työtämme ja tahdomme siitä muutakin korvausta kuin hyvän mielen.

Tällä hetkellä terveydenhuoltoalalla on työaikkoja auki niin paljon, että hirvittää. Kokonaiset sairaalat pyörivät ylitöiden, lisätöiden ja eläkkeeltä töihin kutsuttujen varassa. Työssä oleva henkilökunta ei uskalla sairastaa, koska kollegiaalisuus töihin jääviä kohtaan on suuri. Venytään. Annetaan periksi. Venytään lisää. Vielä tämä vuoro ja huominen ehkä.

Työ on raskasta sekä fyysisesti että psyykkisesti. Potilaskohtalot seuraavat kotiin asti. Sitä miettii mitä teki väärin, mitä olisi voinut tehdä tai sanoa toisin. Iltavuorosta kotiutuu 22:n aikaan, nukkumaan pääsee ehkä puolilta öin. Seuraavan päivän aamuvuoroon armoton herätys klo 5.30. Yövuoro sotkee rytmit pitkäksi aikaa. Työvuoroputkien välillä voi olla vain yhden päivän vapaa, sekin keskellä viikkoa. Perhe joutuu venymään, kun äiti/isä on aina töissä. Koskaan ei tiedä, pääseekö töistä lähtemään sovittuun aikaan. Vuorojen vaihtuminen on arkipäivää, joten pitkälle ei voi elämää suunnitella. Ei edes sitä kolmea viikkoa, jonka ajaksi työvuorot on tehty. Ne kun voi vielä vaihtua.

Ammattitaitoa on pidettävä yllä, vapaa-ajalla. Opintovapaita ei ole herunut enää pitkiin aikoihin. Työpaikkakoulutukset ovat lyhyitä tietoiskuja, niistä on koitettava imaista olennaiset osat ja täydentää puuttuvat joskus toiste. Potilaat ja heidän omaisensa ovat yhä tietoisempia oikeuksistaan (mikä on hyvä asia!) mutta näihin(kin) vaatimuksiin hoitajien on pystyttävä vastaamaan. Työyksikkökohtaiset vaatimukset ovat oma lukunsa. Me olemme jokainen oman alamme asiantuntijoita.

Mutta sanokaa mulle, kuka hullu enää haluaa hoitajaksi? Näissä työolosuhteissa, näillä palkoilla? Millä me turvataan hoidon laatu, tai edes olemassaolo? Jos joku keksii paremman tavan kuin palkkakuopan korjaaminen, niin huutakoon hep ja kertokoon mullekin.